Kuten tiedätte edellisistä blogimerkinnöistäni, seurustelu on minulle vakava asia ja onneni on pitkälti kiinni siitä meneekö seurustelu suhteeni hyvin. Olen huomannut seurustelun olevan melkein pakkomielle minulle... Harmi vain että tästä kärsivät lähimmäiseni, rakkaani sekä minä itse, kun kaikki paska mitä seurustelussa on tapahtunu kaivertaa reikää sydämmeeni. Olen kuulemma aina ollut väsyneen näköinen ja silmän aluseni ovat olleet tummat sekä minulla on ollut alakuloinen katse koko elämäni... Toisaalta olen iloinen siitä että tulen energiseksi ystävieni seurassa niin ilmeeni muuttuu heti hymyyn ja yritän jopa luoda puheen aihetta ja pitää tunnelmaa iloisena...

  Rakkaani kohdalla taas tuntuu kuin joku säpsäyttäisi minut hereille ja usein jopa tärisen ilosta... Minusta se on noloa, että olen niin onnellinen etten pysty hillitsemään sitä ja kehoni rupeaa tärisemään, poskeni punastuvat ja suuni menee hymyyn jota en saa pois sitten millään, kaiken lisäksi puhuessani ääneni värisee... Ei voi olla huomaamatta siinä että olen iloinen. Nyt kai usea miettii, että tuohan on täysin normaalia. Niinhän se on, mutta se on aika paskainen juttu loppujen lopuksi. Olen usein halunnut sanoa rakkaalleni kuinka paljon tätä rakastan mutta aina kun yritän sanat takertuvat kurkkuunu ja meinaan ruveta itkemään... Haluaisin vain joskus sanoa kuinka paljon oikeasti tarvitsen ja rakastan henkilöä jonka kanssa seurustelen.

 Siitä lähtien kun vanhempani saivat tietää että seurustelen, he aluksi vain nauroivat minut pystyyn, koko perhe oli sitä mieltä että tulisin viikonpäästä itkukurkussa heidän luo ja kertoisin että olen tullut jätetyksi, että viikon suhde. Ikäväkseni voin todeta että tässä vaiheessa olin seurustellut nykyiseni kanssa jo kaksi kuukautta, joten heidän väite meni pieleen. 

 Koko perhe tuntuu olevan seurusteluani vastaan. Peheeni tunkee omia menojaan minun menojeni päälle, ja usein niiden menojen päälle jolloin tapaisin  rakastani. Ah, syitä tähän? No se että muka tapaisin poikaystävääni joka päivä. Koko perhe, korjaan lähes kaikki jotka tuntee minut luulee että tapailen poikaystävääni salaa joka päivä. Ei pidä paikkaansa... Tapaan rakastani vain noin 2 kertaa viikossa, ja usein rakkaani on vielä kipeä joten välillä saan odottaa parikin viikkoa kunnes tapaan hänet jälleen... Vanhempani ovat kaiken lisäksi sitä mieltä vielä että minun pitäisi rajoittaa menojani... Niin mitä vitun menoja? Käyn kerran viikossa kuviksessa ja kaksi kertaa viikossa rakkaallani, eli yhteensä minulla on 3 iltana menoa pitääkö siitä vielä karsia? Olen muutenkin suurimman osan vapaa ajastani, korjaan lähes kokonaan vapaa ajastani ihan yksin! Jos minun menojani rajoittaa entisestään niin sitten todellakin vedän koko perhettä turpiin.

 Koko perheeni tuntuu usein olevan minua vastaan. Aina silloin tällöin kun joku on moannut jossain, jollain kumman syyllä kaikki rupeavat vierittämään kaikki ongelmansa syyt minulle. Jostain kumman syystäkin joku oli unohtanut lukita ovenkin joku aika sitten niin joku Sherlokki meijän talosta ratkaisi tapauksen, sen että ovi ei ollut lukossa johtui siitä että olin käynyt kotona jossain välissä koulupäivää ja mennyt rakkaani luo siitä. Ja paskat!!! Koulun valvonta kameroista näkee että aika jolloin minun muka olisi pitänyt käydä kotona olin koulussa, usea kaverini näki minut koulussa, pääsin koulusta 4 vasta ja menin siitä suoraan rakkaalleni. Ei ollut mitään mahiksia sille että olisin jossain vaiheessa käynyt kotona.

 Kaikista paskinta perheessäni on kyllä se että kun he ovat päättäneet että olen syyllinen kaikkien omiin vitun ongelmiin niin he rupeavat karsimaan kivoja juttuja elämästäni pois ja rajoittavat menoja ja tekemisiäni. Voin ihan vaan sanoa että mä todellakin tiedän kaikkien meijän talon tyyppien seksi seikkailuista ja alkoholin ja tupakan käytöistä; ja hei arvatkaas mitä, mä ite en oo koskaan kokeillu seksiä enkä ole käyttäny päihteen päihdettä, silti mun perhe on sitä mieltä et mun on täytynyt tehä vaik mitä paskaa elämälläni että oon saanu itteni sellaseen kuntoon että näytän surulliselle melkein koko ajan... Miettisivät vittu vähän ees miks oon surullinen!!! Mä en todellakaan ole mikään yksinkertainen tyttö, mulla on vitusti ongelmia joista en vaan voi nyt puhua ihmisille koska häpeän ongelmiani (suurin osa ongelmistanihan tulee tunne tasolta, empatiani takia kärsin paljon...)

 Pahinta mitä mulle vois kai tapahtua olisi se että menettäisin rakkaani... En vain yksinkertaisesti kestäisi... Näen usein painajaisia siitä miten tulen jätetyksi tai rakkaalleni käy jotain ikävää... Usein näen myös unia missä koen hemmetin väkivaltaisen verilöylyn joka usein tulee rakkaaltani, vaikka tämä ei ole koskaan käynyt millään tavoin kimppuuni. Ilmeisesti pelkään kuollakseni sitä että tulen jätetyksi.

 Mutta voin kyllä sanoa että ongelmani tämänkin pelkoni suhteen paheni viime synttäreideni jälkeen... Ei olisi koskaan pitänyt pitää niitä... Nyt mä vaan vieläkin kärsin... Onneksi sentään en joudu joka päivä elämään sitä paskaa uudestaan... Kesällä en edes voinut mennä sänkyyni nukkumaan ilman että sydämmessä olisi vihlaissut tai olisin joutunut kertaamaan kaiken sen paskan uudestaan ja uudestaan ja menettää sen takia yö unia... Tämä todellakin rasitti minua kesän loppuun mentäessä, olin hemmetin vainoharhainen jo siinä vaiheessa ja olin aika heikossa jamassa minkä takia aloin pyörtyilläkkin. Luojan kiitos onneksi rakkaani ihan vahingossa onnistui kumoamaan sitä kauheaa patoamaa sisältäni kun menimme sitten porukalla Helsinkiin kesän ihan lopussa (luulin tällöin että se jäisi viimeiseksi reissukseni...)

 Mutta ei mun olotila kyllä vieläkään ole siitä elpynyt mitä mun synttäreillä sitten tapahtui... Parasta olisi vain että selvittäisin asian omaisen kanssa koko paskan loppuun, mutta siihenkään mä en vaan pysty, koska se on kummallekkin ihan liian tuskallista. Sitä paitsi nykyisin mulle tuli uusi ongelma kun koin syksyllä sitten jotain helvetillistä mikä melkein vastasi synttäreillä sattunutta... Muistan kun mutsi rages silloin jostain mulle ja koko perhe taas syytti mua muutenkin kaikesta, oksentelin ja nää vaan nauro mulle... Seuraavana päivänä koulussa kaikki kaverit huomas mun naamasta että mulla ei ollu kaikki ihan okei...

 Ja hei musta oikeesti tuntuu et mua henkisesti kidutetaan, mä en todellakaan voi sanoa mun mutsilli mitään miks mua masentaa koko ajan niin pirusti... Mä en voi ees avautua kauheen avoimesti siitä mitä paskaa sit ikinä mun kohalle on sattunu... Mua vaan pelottaa et pilaan ihan kaiken loppupeleissä, koska olen epäonnistunu niin usein... Aaaaauuuuuhhh....  TT_TT

 Ja kuten huomaa et rakkaus on mulle jonkin sortin pakkomielle... Mä heti ekana herätessänikin ajattelen henkilöä jota rakastan... Hän on vain mielessäni aina... Tuntuu jotenkin yksinäiseltä se että tiedän että tuntuu siltä kuin vieläkin taistelisin paikasta tämän sydämmen ykköspaikasta... Harmittaa sekin että tuntuu että se paikka on merkityksetön vaikka saavuttaisinkin sen... 

 Tänäänkin olen tuijottanut vain hänen kuvaansa ties kuinka kauan tekemättä muuta... Piirsin kuvan minusta ja hänestä ja tuijottanu sitä kauan tekemättä muuta... Olen kuunnellut musiikkia ja ajatellut häntä koko ajan... Haluaisin vain halata tätä tiukasti...